Tervetuloa!

Aika ennen elämieni alkua

 

Ilta hämärtyy, kuu luo siltaa taivaalle, tähdet ovat kuin syntyneet uudestaan kulkemaan polkua kanssamme. On aika kunnioittaa luontoa ja sen ikuista kiertokulkua, luontoa, joka antaa elämän fyysisyydelle. Olen Ghueinne, keijukainen Jumalan puutarhassa, puhtaan rakkauden ikuinen siru. Värit säteilevät olemukseni tunnetta, sen syvyyttä. Ei ole ihmisillä sanoja puhtaalle energialle, sen kauneuden kukoistukselle.

 

Metsä on avoin vastaanottamaan juhlaväen, puiden latvat ovat hopeoituneet kuun lumossa, luoden taikaa tähän merkitykselliseen hetkeen. Hetki ei nimittäin ole mikä tahansa vaan eräiden luonnonhenkien taivaaseen astumispäivä, eikä nyt tarkoiteta kuolemaa, vaan siirtymistä eteenpäin. On aika muuttaa olomuotoa ja siirtyä fyysiseen kehoon. Ghueinne ei voi aavistaa tulevaa eikä tehtävän vaativuutta, mutta niin tulee ollakin, muuten kaikelta katoaisi pohja. Tunne on kiinni tässä hetkessä, sen hiuksenhienossa energiassa, on saavutettu jotain toivottua, vaikkakin on myös luopumisen aika.

 

Metsän keskellä on lampi, jonka pinnasta säteilee elämän kaikki värit, kaikki on kuin suoraan sadusta. Paratiisista. Ei ole häiritseviä energioita, vaikkakin luonnonväki tietää, mitä ne tarkoittavat. Ne ovat tutut ja silti vielä erillään, tästä haltiakansasta. Energiasanoma on kutsunut kaikki halukkaat paikalle, voi siipien suhinaa, tonttujen tohinaa ja hivelevän kaunista näkyä. Me muutoksessa olevat luonnonhenget siirrymme keskimmäisiksi, energiamme on yhtenevää ja toisiamme tukevaa. On aika juhlia ja tanssia, kuin pieni henkäys kulkee rakkaus yhdistäen meitä. Ghueinne siirtyy lammen keskelle, levittää pienet siipensä hohtamaan valoa itsestään, olemuksen kirkastaessa itsensä. Hän tanssii lumottuna, täydellisessä harmoniassa itsensä ja olemassaolon kanssa, hän on yhtä Luojansa kanssa. Hän edustaa ja luo samoja taikoja energiakertymän ytimeen kuin alkulähde itse, johdattaen sen itseesä ja kaikkeuteen. Ghueinne on oivaltanut pyyteettömän rakkauden merkityksen, sen hän on tosiaan oivaltanut. Hän on palvellut luontoa kysymättä syytä, tuo syy kumpuaa hänestä itsestään. Luonnollisesta viisaudesta ja alkulähteen puhtaudesta, niin kirkkaana elämän vesi on hänessä säilynyt.

 

Näiden keijujen muistoista kumpuaa lumottu Joutsenlampi, sitä kautta ihmiset muistavat jotakin...antaessaan itselleen luvan, voivat he kokea tuon taianomaisen siirtymistanssi uudelleen. Ja tuntea sieltä siirtyvän ja yhä elävän energian, ajan ennen ihmisenä olon alkua.

 

- 17.2.2006/Satu -

 

 

Atlantis 10 000 eKr

 

Egypti 2200 eKr

Egypti 2200 eKr, makaan holviarkussa, enkä siltikään ole siellä. Olen irrottautunut elämäni kehään, ytimeen. Olen kuolemassa ja silti elän enemmän kuin koskaan. Rakastan kuolemista, se suo minulle vapautuksen jumallisuuden alkuperään. Olen vihkiytymis matkani loppumetreillä, tiedän, että pystyn tähän. Vain sekunnin sadanosan tunsin viiltävää yksinäisyyttä kun korkeat sulkivat minut tänne holviin, asetuin makaamaan ja aloin etsiä ydintäni. Olen harjoitellu jo niin kauan, ettei siinä kestä kauaa ja hetkessä tunnen kuinka erkanen fyysisestä ruumiistani. Kerään tietoisuuteni aivojeni kohdalle ja alan erkaantua, hetken tuntuu epämiellyttävältä, mutta tila helpottaa kun elämäni kiehkura pääsee vapauteen. On tavallaan outoa katsella itseään kuin ulkopuolinen, niin rajatulta tuo fyysinen ruumis näyttää. Liian tiiviiltä ja ahdistavalta. Henkikehoni on niin avara ja kaunis, levollinen tuulahdus. Lähden kohti määränpäätäni, vaikken edes tiedä mikä se on, energia, joka minua kuljettaa on vahva ja turvallinen. Mitä kauemmaksi erkanen ruumiistani, sitä eheämmäksi ja kirkkaammaksi tulen, kuin keräisin eri tasoilta palasia itseeni. ihmettelen voinko olla näin kuultava ja kaunis, huomaan rakastavani itseäni ja kaikkeutta. Kietoudun tuohon äärettömään kaikkeuteen, tunnen sen sykkeen ja harmonian. Olen palannut kotiin. Kaukana näen kirkkaita hahmoja, en vertaa itseäni heihin, olen sulauttanut itseni kaikkeen.

Harjoitukseni tarkoitus oli elävöittää minulle kuoleman olemusta, tämä olemus on niin ihana, että haluan jäädäkin siihen. Minulle ei kuitenkaan ole mahdollisuutta tehdä niin, silloin olisin luovuttanut maanpäällisen tehtäväni ja kaikki jäisi kesken. Kun tulee merkki on minun palattava, ajassa en voi sitä mitata, olen nyt ajattomuuden sielupesässä. Haluan tunnistaa Jumalani, olennaisen luojan, kohdista energiani sitä kohti. Menen sisään usvan pehmoiseen kotiloon, minua ei kuitenkaan pelota, odotan vain pyhää hetkeä. Minut otetaan rakkauteen sisään, ei mutta, minähän olen itse tuo rakkaus!! Itsessäni olen kaikki. Jumaluus on minussa itsessäni. Oivallusten spiraali kietoo minut, painan tuntemukset olemassaolooni, toivoisin tämän olotilan joskus palautuvan todellisuuteen. Veden äärettömyyden pyhyyttä sieluuni ja palaan takaisin kammiooni, olen tyyni ja rauhallinen. Olen suorittanut vihkimyksen, eikä se ole minulle vain rituaali vaan olemukseni tästä eteenpäin. Minne sitten sieluni kulkeekaan.

- 20.1.2005/Satu -

Avalon 200 eKr

Eletään 200 eKr Englannissa, Avalonissa. Avaloni oli tuon ajan viisaiden, henkisten ihmisten asuinpaikka. Saatoit nähdä siellä luonnonhenkiä ja tuonpuoleiseeen siirtyneitä, jos silmäsi vain olivat avoimet, ja avalonin väellähän oli. Siellä syntyi suuria sieluja, henkisesti vanhoja, jotka yrittivät auttaa kansaansa monin tavoin. Druidipapit olivat sen ajan suuria tietäjiä, ja heiltä kysyttiin neuvoa valtakunnan asioihin. He olivat näkijöitä, parantajia. Heillä oli kaikki tiedot luonnonyrteistä, maagisistakin loitsuista ja yhteys korkeampiin tasoihin henkimaailmaan. Kansan keskuudessa he olivat arvostettuja ja jopa pelottavia henkilöitä. Kuitenkin heillä oli syvä ymmärrys elämää ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan, he olivat lempeitä ja rakastettavia ihmisiä. Kaukaa katsottuna he saattoivat vaikuttaa pelottavilta, sitä he eivät kuitenkaan olleet. Salaperäisyyden vyyhti oli kuitenkin aina heidän ympärillään, he olivat elämän taikureita.

Drune, nuori druidipappi oli juuri saanut opintonsa loppuun, hän oli elämän ihmeellisyydestä innoissaan ja hänellä paloi suuri halu auttaa sairaita ja muutenkin kansaansa. Olihan hän syntynyt juuri tätä tehtävää varten, tähän elämään, jolla olisi niin kauas kantoiset vaikutukset, tuskin ne lakkaisisivat koskaan elämäin kiertokulussa. Näitä tietoja ja taitoja hän kantaisi sielussaan mukanaan ikuisuudesta ikuisuuteen. Hän oli valoisa ja suuri sielu, Jumalan ihmeellisyyden ilmentymä. Nuoruuden innokkuudella hän palveli muita kansalaisia, kuinka monet naiset tulivatkaan pyytämään häneltä apua lapsi kainalossaan. Ja kuin taikuruudella hän yrtit laittoi äitien mukaan, niin monesti kiiri tieto niiden ihmeellisestä parantavasta voimasta. Kiitollisuus häntä kohtaa oli suuri ja Drune oli onnellinen, syvällä sisimmässään hän tiesi taivaltavansa oikeaa tietä. Hän oli Jumalan lähetti. Drune tunsi myös rakkauden rinnassaan, hän palvovasti katsoi tuota vaalea tyttöä, joka niin usein istui rannalla suuren kiven kielekkeellä. Tyttö oli niin lumoava, kuin taruolento, haaveileva, monesti tuntui kuin tyttö olisi lähtenyt lentoon tuolta kiveltä, pienet siivet selässään lepattaen. Kuin varoen toisiaan he tutustuivat ja kuitenkin tietäen, että elämä oli tarkoittanut nuo kaksi toisilleen, kaksi samanlaista. Sumuisissa aamuhetkissä he ratsastivat yhdessä pitkin nummeja, nuo kaksi vapaat kuin taivaan linnut, tietäen kuitenkin elämän heille asettamat vaatimukset, ne eivät kuitenkaan painaneet vaan antoivat syvän merkityksen elämälle. Ja myös rakkaudelle, tuolle suurelle voimalle.

On sunnuntai, pyhäpäivä, se herää eloon kauniina ja kuulaana syyspäivänä. Tämä on tärkeä päivä Avalonissa, sillä Drune ja Ziro ovat lupautuneet toisilleen. Koko kylä valmistelee pyhää seromoniaa ja vanhan tammen luona valat vannotaan. Drune on saanut kuninkaan sukulaiselta kultaa ja teetättänyt siitä rakkaalle ikuisuuden symbolin, sormuksen, jolla ei ole alkua eikä loppua. Ikuisuuden valat on vannottu. Kun yö kietoo maan vaippaansa, levittää Drune viittansa vaimonsa ylle eikä heitä sinä yönä erota toisistaan, he ovat rakkauden ilmentymä. Toisen eleistä, katseista voi lukea kaiken, sanoja ei tarvita, on vain syvä ymmärrys. Niin itseään kuin Jumalaa kohtaan.

Elämä on kuitenkin itsessään aina myös opettaja ja vastoinkäymisten kautta opitaan, jopa myös suuret henkiset sielut. Vaikka Avalon oli erillään muusta kansasta, levisi rutto myös Avalonin väen keskuuteen. Ziro sairastui, Drune huolehti ja hoiti häntä kaikin mahdollisin tavoin, hän luki rukoukset ja voimakkaat loitsut. Ziron elinvoima kuitenkin heikkeni heikkenemistään, toivoa ei enää oikeastaan ollut. Drune valvoi rakkaansa vierellä yötä päivää, kosketteli hellästi Ziron hentoa, kuumeista kehoa. Kietoi sormensa hänen vaaleisiin pitkiin hiuksiin, muisteli tuoksua, jonka terve Ziro toi hänelle mieleen. Kyyneleet valuivat pitkin Drunen poskia, polttaen kuin pirun keihäät, sydän ei enää tunnistanut luottamusta elämään. Samanlaisena aamuna kuin nummet olivat aikaisemmin niin useasti kutsuneet aamunkajoon, Ziro lähti kehostaan vielä kerran luotuaan usvaisen katseen rakastamaansa mieheen, ottaen myös miehensä sielun mukaansa, tai silta Drunesta ainakin tuntui. Kylmä, kalmea ruumis oli vain jäljellä ja se on sama kuin ei mitään, vain poistuvan sielun spiraali kietoi Drunen epätodellisuuteen. Elämä loppui siihen ennenkuin oli alkanutkaan. Kehot eivät enää yhtyneet, ihminen ei voi ymmärtää sitä salaisuutta, että kohtaamme jälleen, vaikka hän kuinka sielullinne olisikin. Ihminen haluaa tuntea toisen läheisyyden ja rakkauden kehollaan.

Drune ei voinut suuressa viisaudessaankaan ymmärtää elämän julmuutta, hänet oli sidottu naiseensa ikuisesti, miksi tuon lumouksen piti kadota. Elämän ohjakset katosivat kaukaisuuteen ja Drune yritti taistella tuskaa vastaan, epäonnistuen siinä. Ja loppuviimein ei hän halunnut edes toipua, ihmiset näkivät hänet monesti nummilla kulkemassa, hän itsekin oli kuin haamu, vain kajastus siitä, mitä oli ennen ollut. Viisaudet ja parantaminen saivat jäädä, Jumala oli antanut hänelle kyvyn parantaa, mutta ei kuitenkaan Ziroa, rakkaintaan, silloin niillä ei ollut hänelle enää mitään merkitystä tai voimaa. Maallisen rakkauden kaikottua sydämestä, ei ollut enää syytä elää. Niin suuri oli tuo side kahden rakastavaisen välillä. Häntä oli petkutettu, koko maailma oli luonut ensi lupauksen ikuisesta rakkaudesta, nyt siitä oli vain pistävät sirut rinnassa jäljellä ja ne saivat puristettua hänet kuiviin. Ei ollut enää olemassaoloa, oli vain muisto rakkaudesta, suurenmoisesta sellaisesta eikä elämällä ollut hänelle enää tarjottavana muuta kuin muistot. Muistot, jotka eivät koskaan hälvenneet ja ne kulkevat hänen mukaanaan yhä, kahden tuhannen vuoden päästäkin. On kuitenkin aika luopua katkeruudesta, luottaa rakkauteen ja luottaa henkimaailman ohjaukseen. On aika ottaa taas ohjakset omiin käsiin. ON AIKA.

- 17.1.2005/Satu -

 

Shamaani

Tuuli on hiljennyt, niinkuin koko tienookin. Kylän asukkaiden sielu ei ole tyyni kuin meri, vaan se vaahtoaa ja velloo ajatuksia, tunteita. On tullut revontulten aika, kuinka ne puhuttelevat meitä kaikkia, vanhat, viisaat henget muistuttavat olemassaolostaan meitä, shamaanikansaa. Shamaanipäällikkö, tietäjä itsekin kumauttaa rummullaan ensimmäiset riimut, ilmassa on paksuna savuna jännityksen odotus. On vuosittaisten rituaalien aika ja revontulista päätellen, hyvin voimakkaat sellaiset. Tämä hetki painuu kaikkien meidän sieluun ikuisiksi ajoiksi, hyvänä tai pahana, riippuen siitä, kuinka viisaasti kukin pystyy siitä ammentamaan. Monia meitä pelottaa, ymmärryksemme ei ole vielä taivaiden tasolla. Hetki on hiuksia nostattava.

Värisyttää.

 

Kuinka rummit taidokkaasti kumisevat revontulien rytmin mukaan, rytmin, joka ei ole ennalta arvattavissa. Tuo rytmi on kuitenkin suuren shamaanin viisaassa sielussa. Hän istuu meidän kaikkien edessä ja hänen vierellään on oppilaita, lähes valmiita shamaaneja. Heidän silmänsä palavat elämän tuskaa ja viisautta, kumpaakin yht´aikaa, koska eivät itsekään varmuudella tiedä tulevaa. Heidän paikkansa on kuitenkin osoitettu jo syntymässään.

 

Olen Kwaton ja istun shamaanipäällikön vieressä, enkä tiedä mitä ajattelisin, sisälläni on vahva sumuinen pelko tulevasta ja silti uteliaana haluan ammentaa viisautta itseeni. Vielä täydellinen levollisuus kätkee itsensä. Tämän vahvan illan tarkoitus on yhtyä sekä fyysiseen että henkiseen hyvin voimakkaasti, tunteella. Traditoihin kuuluu, että juuri sukukypsäksi tulleet tytöt yhtyvät meihin suuriin viisaisiin, jotta tuo viisaus ei hukkuisi maailman mereen vaan jatkuisi yhä alati. Minun energiani tulevat yhtymään Thuuleen, tunnen kuinka rumpujen rytmi nopeutuu ja kietoutuu minuun. On pimeä ja silti taivas on tulessa valaisten ihmisten kasvot ja heidän ilmeet. On taikojen ilta, tytöt ovat käärineet huumaavat yrtit kaulaansa, tuo tuoksu huumaa minut, niinhän on tarkoituskin. Tunnen sykkeen koko kehossani, tunnen fyysisyyteni. Päällikkö osoittaa minulle tyttöni, Thuule on niin kaunis, herkkä ja hän pelkää minua, mitä en haluaisi. Kiedon tyttöni karhuntaljaan ja tunnen hänen hengityksensä, yritän rauhoitella hän joiulla. Hellin häntä pehmeillä sormillani ja maailma kietoutuu meihin kun kiidämme kohti tähtiä. Tunnen oudon tunteen heräävän sydämessäni, tunnistan sen orastavaksi rakkaudeksi. Juuri tuo tunne tulee kietoutumaan minuun loppuelämäkseni, eikä se tosiaankaan tule olemaan pelastajani, päin vastoin.

 

Viisaus kietoutuu minuun kuin polttava tuska, en voi koskaan saada rakastamaani tyttöä, tuota ihanaa neitsyttä puhtauden kehästä. Hänen on tarkoitus vain jatkaa toisessa hengessä viisauttani, elämä kutistuu entisestään, haluan rakastaa, en tee viisaudella mitään ilman rakkautta. Olen tyhjä, haluan turvaan. Teen tarvittavia loitsuja ilman sielua, maailma on minulle liian julma, niin julma....

 

- 13.5.2005/Satu -

 

 

Ranska 1500 jKr

1527 syntyi mantelisilmäinen, suloinen, mustatukkainen tyttö nimeltä Patricia. Elämän olosuhteet olivat hyvät, vaan riittäisikö henkinen vahvuus hyvyyteen asti, se jäisi nähtäväksi. Lapsuutensa hän vietti kulkien luonnossa, keräten kukkia ja rakastavien vanhempien hellässä huomassa. Mutta sisäisen tuli paloi ja kun nuoruus koitti, alkoi elämä muuttaa muotoaan. Patricia tunsi olevansa ristiriitaisuuksien tulessa, kuin paholaisen silmä olis häntä vaaninut joka paikassa ja varsinkin yön pimeinä hetkinä. Tuntui kuin hän olisi huutanut hulluna tuuleen, ilman ymmärrystä, ilman ystäviä, mikä minua riivaa, hän monesti ajatteli.

Ja niin alkoi itsensä etsiminen, mikä minä olen ja miksi juuri tälläinen? Hän vietti sen ajan bailuelämää, tanssi, kujeili ja teki paljon sopimatontakin. Niin vain oli tehtävä. Miehet pitivät Patriciasta, olihan hän kaunis ja eläväinen nuori nainen, mutta silti sitä oikeaa ei tuntunut löytyvän. Joten hän jatkoi juhlimista, tanssien tanssisaleissa kauniit hameen yllään, juoden ah niin humalluttavaa, täyteläistä viiniä.

Koitti myös se päivä kun hän tunsi sydämessään jonkun liikahtavan, hän rakastui, hän oli onnellinen, tasapainoinen. Kuin olisi tullut kotiin ja tuo tuli, joka hänen sisällään oli palanut tähän asti kuin paholaisen riivaamana, rauhoittui. Hän sai rinnalleen rakastavan miehen, avioitui hänen kanssaan ja kaikki oli hyvin. Patricia alkoi odottaa ensimmäistä lastaan 1549 ja sai pojan, pojan, joka sulatti viimeisetkin rippeet hänen sydämestään. Tässä lapsessa oli onni, autuus, ikuisuus. Tarvitsi katsoa vain lasta ja hän itsekin tiesi saavuttaneensä sen, mistä oli koko elämänsä haaveillut. Olla äiti. Mutta ei ollut helppoa olla äitikään, koska sen ajan linnanrouvat eivät Patrician mielestä saaneet riittävästi itse hoitaa omia lapsiaan vaan lapsi suorastaan ryöstettiin häneltä sijaisimettäjille. Ei ollut niin sovinnaista imettää, mutta mikä olisi voinut olla äitille tärkeämpää, Patrician mielestä ei mikään. Se raastoi Patrician sydäntä verille asti, onneksi hän kuitenkin sai suurimman osan ajasta olla lapsensa kanssa. Ja poika kasvoi ja kuinka hän muistuttikaan äitiään, äidin oma kullanmuru. Paulin ollessa kolmivuotias,alkoi Patricia odottaa toista lastaan. Hän oli onnellinen.

Elettiin keskiaikaa, jolloin hyväosaiset saivat monesti tuntea köyhien vastarintaa ja kapinaa, tälläisessä kahakassa Patrician tuleva lapsi sai pysyviä vammoja. Ihme, että Patricia edes säilyi hengissä. Patricia synnytti Paulille pikkuveljen, veljen, jolla toinen käsi oli surkastunut. Tämä lapsi tulisi olemaan monen ihmisen pilkan ja halveksinnan kohteena, mutta onneksi hänen perheensä rakasti ja tuki   Garciaa puhtaasta sydämestä. Isoveljelleen hän oli kaikki kaikessa, eikä mikään mahti saanut koskaan veljesten elämän aikana heidän henkistä sidettään katkaistua. Paul oli luonteelta iloinen, vilkas ja tempperamenttinenkin ja Garcia taas harkitseva, lämminsydäminen ja luotettava. He täydentivät toinen toistaan. Heillä oli sellainen hiljaisuuden side, side, joka tuntui olleen jo tuhansia vuosia. Paul puollusti ja tuki aina veljeään, he olivat erottamattomat. Garcia rauhoitteli ja antoi viisaita neuvojaan Paulille, kun Paul tempperamenttisuudessaan meinasi kuumeta liikaa. Ja Paul oli taas veljelleen fyysinen tuki. Patricia oli onnellinen pojistaan, jotka olivat hänelle kaikki kaikessa, ja onnellinen siitä, että pojat olivat niin läheisiä keskenään.

Ja vaikka elämä kuljettikin nuorukaiset omille teilleen, ei heidän lapsuutensa ja nuoruutensa siteet ja muistot ikään kadonneet. Paulista tuli puuseppä, hän nautti vilkkaasta luonteestaan huolimatta keskittymistä tarkkoihin töihinsä ja Garcia toimi pienen koulun opettajana, hän osasi opettaa lapsille elämän arvokkaita asioita, ihminen voi ja pystyy elämään normaalia elämää fyysisestä vajavaisuudesta huolimatta, se oli tosiaankin hänen elämäntehtävänsä. Ja aina veljekset tiesivät tiukan paikan tullen, että on joku joka osaa neuvoa ja joku joka ymmärtää. Heitä yhdisti näkymätön side, niinkuin heitä yhdistää nytkin tuo sanaton, näkymätön voima, vaikka aikaa on kulunut jo viisisataa vuotta, pitävät he kavereina yhä yhtä. Sillä sielu ei unohda, ei näin hyvää eikä muutakaan.

- 20.4.2004/Satu -

Venäjä 1650 jKr

Eletään 1650-luvun Venäjällä, Viipurissa. Aallot lyövät meren rantaan, tuskin tunnen jalkojeni alla santaa. Ikävä kulkeutuu sydämeeni, kun laiva lipuu kohti aavan meren. Taas Veronika jää yksin pienten lastensa kanssa, työtä riittää ja ruoka on tiukilla. Mutta hänellä on rakkaus tuota miestä kohtaan, jonka laiva jälleen taas kuljetti kohti kaukaisuuksia. Ties kuinka pitkäksi aikaa. Veronika palaa muistoissaan siihen hetkeen kun hän kohta Gyntherin.

 

Aamu sarastaa kuulaana, kosteus nousee vielä maasta. Veronika kävelee yksin rannalla, jossain hämärän rajamailla lähestyy toinen hahmo. Aluksi Veronika ajattelee kääntyvänsä toiseen suuntaa, mutta jalat vain kävelevät suoraan eteenpäin. Hän näkee mieshahmon lähestyvän, tumman komean miehen. Tuntuu kuin maailma kutistuisi siihen paikkaa ja yhteen ainoaan ihmiseen, sydämet tunnistavat toisensa oitis, jotain maagista on ilmassa. Mies seisahtuu hänen eteensä ja katsoo suoraan silmiin, sieluun. Se nostaa punan Veronikan poskille, silti hänen silmänsä tuntuvat salamoivan. Veronika jatkaa kävelyään eteenpäin ja huomaa, että miehen askeleet seuraavat. Leppoisasti kuin tutulle juttelee mies ja saa Veronikankin rentoutumaan. Hetken päästä he huomaavatkin istuvansa laiturilla laivasatamassa, aamu on jo pitkällä ja kahden tuntemattoman keskustelu on luonnollista. He sopivat tapaavansa vielä illalla meren rannalla.

 

Ilta on samettinen ja rakkaus ihmeellinen. Gynther ottaa Veronikan kädet omiinsa ja hellästi suutelee tyttöä otsalle kuin tunnustellakseen energioita. Ne ovat sallivat. Toisiinsa kietoutuneita he katselevat kun aurinko luo viimeiset heijastuksensa ja kun yö koittaa tuikkivat tähdet, luoden rakkauden sillan. Niin monta iltaa nuoret viettävät rannalla, kietoutuvat toisiinsa luvaten ikuista rakkautta. Kuumat suudelmat lupaavat kaiken ja kehojen yhtyessä laulaa galaksi omaa hymniään. Jälleen on kaksi toisilleen luvattua löytänyt rakkauden kiertokulussa toisensa. Koittaa kuitenkin ilta, kun laiva lipuu jälleen aavalle merelle, mutta Gynther lupaa palata rakastettunsa luokse. Lähtiessään hän ripustaa amuletin tyttönsä kaulaan, yhteisen rakkauden merkiksi. Kyyneleet ja ikävä polttavat Veronikan poskia, mutta pian hän huomaa tuntevansa Gyntherin energian, vaikka tämä kaukana onkin. Se luo turvaa ja harmoniaa.

 

Koko kesä kuluu Veronikan kulkiessa rannalla, hän on yksin, mutta sielu tietää kertoa muuta. Kunnes eräänä syysiltana tuttu hahmo ilmestyy hänen eteensä, voi sitä sielujen iloa, se on vahvaa ja käsinkosketeltavaa. Onnellisuus kietoo nuoret kehäänsä ja huulet löytävät omansa, siinä hetkessä ei ole hapuilua, on tunne ja halu olla toisen kosketeltavissa ja oma. Lomansa aikana Gynther kosii nuorikkoaan, eikä Veronikan tarvitse vastausta miettiä. Hän rakastaa ja on rakastettu.

 

Veronikan ja Gyntherin elämä kulkee sykleissä, jotka ovat fyysisen elämän sanelemat. Laiva lähtee ja laiva saapuu, rakkaus on ikuista, olemassaolevaa. Niinpä fyysinen maailma ei voi rajatonta rakkautta sanella, se kulkee sanattomina viesteinä ja energiana maailman ääriin, taivaallisiin sfääreihin. Tuulet kuljettavat äänettömät viestit, kuin enkelten kuiskauksina. Siihen sisältyy myös luottamus toiseen ihmiseen, ikuisesti. Nuo sanomat ja sävelet ovat taasen saavuttaneet oman merkityksensä, ne sisältävät rakkauden vielä monen sadan vuoden päästäkin...

 

- 7.11.2005/Satu -

Ranska 1780 jKr

 

Eletään 1780-luvun Ranskassa, Gisella on puutarhurin tytär, hänellä on tumman puhuvat silmät ja kuitenkin niin kauniin vaaleat, pitkät hiukset. Hän on kuin tyynen meren peilikuva, seesteinen ja ystävällinen, tarvittaessa räiskyvä ja dramaattinen. Hän on myös sielultaan syvä kuin meri, syvä ja arvoituksellinen. Haaveenkantamoiseksi hänen vanhempansa kutsuvat häntä, niin usein Gisella unohtuu omiin maailmoihinsa, elämä kuitenkin osoittaa, että haaveet kantavat ja voimaa antavat.

 

Gisella herää kukonlaulun aikaan, niinkuin jokaisena päivänä, lähteäkseen torille myymään kukkia, se on hänen velvollisuutensa. Hänen perheensä kun ei ole koskaan päässyt pröystäilemään rikkauksilla, on riittänyt kun on saatu leipää syötäväksi. Gisella herää tänä aamuna mielellään, hän tuntee sisimmässään jotain erikoista tapahtuvaksi, siksi hän kietoo hiuksensa pyhänauhalla kiinni ja se jo tekee tunnelmasta hivelevän ja erikoisen. Pieni polku kulkee läpi puutarhan ja nopeasti, varmoin ottein hän kerää korinsa täyteen tuoksuvia, tänä aamuna jopa huumaavia kukkia. Hän tietää itsekin olevansa kuin kukkanen, joka on vasta avautumassa kauneimmilleen.

 

Kuin kaunein kukkanen hän kävelee hiukset liehuten kohti toria, laulaen hiljaa sisimmässään, toivoen tämän päivän tuovan jotain merkityksellistä. Päivä alkaa kuitenkin jo kääntyä iltaan ja kukatkin ovat käyneet huonosti kaupan, Gisella on alakuloinen, hänen sisimpänsä on pettänyt hänet ja kuinka hän luottikaan sen kauniiseen tunteeseen. Gisella alkaa pakata kukkasiaan takaisin koriin, kun hänen olkaansa koputetaan. Hitaasti Gisella kääntyy ja melkein pyörtyy, hän näkee miehellä samanlaiset silmät kuin itsellään, sillä samalla hetkellä hän uppoaa niihin. Mies on yhtä hämmentynyt, mutta saa kuitenkin sanotuksi nimensä. Hän on Gant, komein ja ystävällisin mies, mitä Gisella on ikään nähnyt. Gant ostaa kaikki jäljelle jääneet kukat ja lupaa palata seuraavana päivänä, taivas kuljetti nämä nuoret yhteen, vihdoinkin huokaa Gisella. Hänen herkkyytensä oli ollut sittenkin aamulla oikeassa, tämä päivä tulee muokkaamaan Gisellan loppuelämän kehykset.

 

Aamut valkenevat niinkuin aina, Gisellalle on ovat aina vain erityisempiä, hän on rakastunut. Hän kantaa sisimmässään suloista salaisuutta Gantista ja luottaa siihen, että elämä antaa kauneintaan, ei kukaan voi heitä nyt erottaa, kun he vihdoinkin löysivät toisensa, tähtiin on kohtalomme kirjoitettu. Ei enempää ei vähempää. On totta, ettei Gantkaan malta olla poissa torilta, vaikkakin hän tietää, että toinen nainen on hänelle jo varattuna. Mutta kuinka erilaisia nuo nuoret naiset ovat, toinen puhtoinen ja viaton kuin taivaan tuuli ja toinen kylmä, kaunis ja aristokraattinen. Gant tietää jo nyt sydämessään, että hän haluaa olla onnellinen ja luoda itse elämänsä raamit, hän on päättänyt, ettei mikään eikä kukaan tule häntä estämään. Muuten elämä on vain peilikuvan heijastuma, ei hän itse. Kuinka Gant tunteekaan itsensä onnelliseksi, tunne on hänelle uusi ja silti niin tuttu, tähän asti vain raha ja omaisuus ovat antaneet turvaa. Nyt hän tietää, että se oli vain maallisen elämän anti. Sielutasolla ihminen voi olla onnellinen vain puhtaasta rakkaudesta ja välittämisestä. Tämä on hänen elämänsä suurin ja kantavin oivallus.

 

On kuuma kesäilta ja nuoret kohtaavat salaa tummassa yössä, he erottavat toisistaan vain ääriviivat ja tuntevat syvän, intohimoisen rakkauden. Kuinka ahnaasti he suutelevat toisiaan ja kuiskivat helliä sanoja luvatakseen toisilleen taivaan ja rakkauden. Gant kuljettaa rakkaansa majataloon, on tähtinen taivas ja kaikki tuntuu mahdolliselta. Hellästi Gant riisuu naisensa, kuljettaen pehmeitä sormenpäitään niskakuopasta alaspäin. Ilma väreilee onnen kantamoisia, aikojen pyhät jumalat kuiskivat luottamusta elämään. Tänä yönä he ovat yhtä, tähdet taivaallakin tuntuvat tulevan lähemmäksi. Kun aamu sarastaa ovat kummatkin raukeita, eivätkä voi uskoa onneaan todeksi. Silti taivaalla on myös tummia pilviä, Gant tietää, että hänen on tehtävä ratkaisunsa, hän tietää nyt  luopuvansa kaikesta rakastamansa naisen vuoksi. Juhlallisesti Gant istuttaa Gisellan tuoliin, polvistuu hänen eteensä ja tekee elämänsä suurimman kysymyksen. Lähdetkö kanssani tuntemattomaan maailmaan rakastettunani sekä vaimonani? Gisella ei tiedä uskoisiko kuulemaansa todeksi, hänen silmänsä täyttyvät onnen kyyneleistä ja hän nyökkää hiljaa. Kuin sinetiksi lupaukselle Gisella suutelee hellästi rakastettuaan. Hänellä ei ole mitään menetettävää, ainoastaan Gant tekee hänen elämästään merkityksellistä. Elämä on kauneus ja rakkaus, nyt on hänen vuoronsa kokea se. Gant tilaa vankkurit ja onnensilta kuljettaa nuoret kohti tuntematonta ja silti niin turvallista kohtaloa....onni on heidän omissa sydämissään.

 

 

 

Etelä-Afrikka 1960 jKr

Eletään 1960-luvun Etelä-Afrikassa, ilta kietoo itsensä pimeyteen. Kynttilöitä on kymmenittäin maan uumenissa, antaen heikosti valoaan. Tunnelma on hiuksia nostattava ja silti iloinen, luottavainen. Sarah on valmistunut tähän iltaan huolellisesti, hänen herkkyytensä on avautumassa kukkaan ja kuinka avoimen ihaniin ihmisiin hän onkaan tutustunut. No, he ovat ehkä hiukan boheemeja, mutta niin ymmärtäväisiä.

 

Sarah on ollut aina herkkä ja tunteellinen, välillä on tuntunut ettei kukaan ymmärrä häntä ja hänen monia ulottuvuuksiaan. Eivät ainakaan vanhemmat, jotka patistavat häntä elämään ns. normaalia elämää. Sarah elääkin mielestään normaalia nuoren elämää, pukeutuu kuin muutkin ja rakastaa eläimiään, he kuulevat hänen äänettömät kuiskauksensa. Sarah tuntee kuinka eläinten sielu on vain sidottu toisenlaiseen kehoon, sielun herkkyys ja ymmärrys on kuitenkin sama. Iltaisin nukkumaan mennessään Sarah kuiskii päivän tapahtumia kissalleen, ja vaikka muut vaittävätkin sen olevan mahdotonta, kuulee Sarah kun Kwani vastaa. Sarah kätkee tuon herkän maailman sieluunsa....kunnes eräänä iltana kohtaa saman henkisiä nuoria.

 

Kuinka noiden uusien, viisaiden ystävien kanssa voikaan puhua kaikesta. Heille ei ole mikään uutta, Sarah tuntuu löytäneen sielunkumppaneita. Pitkät illat kuluvat keskustellen asioista, kaiken maailman sellaisista, Sarah uppoutuu yhä enemmän merkillisiin energioihin. Ne suorastaan kutsuvat häntä ja hän lumoutuu niiden läpitunkevuudesta, ne ovat niin tutun pelottavia ja samalla uusia ovia avaavia. Porukassa vedetään myös pilveä, ei se Sarahia haittaa eikä hän koe sitä mitenkään erikoiseksi, päinvastoin. Tuo ihana hattarapilvi kuljettaa hänet unelmien rannalle, sisimpään, kaikki on hänelle mahdollista.

 

Ilta tosiaankin kaartuu tummana kohti maata, Sarah on pukeutunut kauniisti juhlaseromoniaan. Se on hänen vihkimyksensä hyvyydelle, uudelle elämälle. Tänä iltana kolme nuorta saa kasteen uusiin energioihin, hänen paras ystävänsä suorittaa seremonian. On luvattu, että tuolla hetkellä maan kiertokulku hidastuu ja Sarah kiedotaan valonsirppiin. Seremonian jälkeen Sarah saa uusia voimia käyttöönsä, hän on ajatellut käyttää sitä ihmisten auttamiseen. Samalla hetkellä kun riitit alkavat lähestyä loppuaan näkee Sarah jotain kammottavaa, hän huutaa kuin sielunsa tukehtuisi, pimeys ja julmuus kietoo hänet verkkoonsa. Eikä hänellä ole keinoja paeta. Ei näy valoa, ei ystävällisiä kasvoja, vain julmuutta ja totuus. Hänet on julistettu pahuuden viitankantajaksi, Sarah tärisee vilusta ja yrittää karistaa energian pois, pois. Siihen hän ei kuitenkaan ole henkisesti riittävän vahva, tämä elämä on menetetty. Kuinka olinkaan niin hyväuskoinen, minulta on riistetty sisäinen valoni. Jumalani, missä olet??

 

Elämä ei koskaan palaudu ennalleen, pelot ja uhkaukset kietovat Sarahin energiaansa. Hänen sielunsa on siirtynyt sivuun jo ajat sitten. On vain yksi keino vapauteen, valo kietokoon Sarahin jälleen eheytymisen ytimeen. Siihen hän on saanut luvan.

 

- 8.9.2005/Satu -